Riimukivet ja helppo alku riimujen tulkintaan

Skandinaaviset riimut ja niiden ikiaikainen viisaus ovat kiehtoneet minua pitkään. Toissa syksynä tein vihdoin itse riimukivet, ja sitten hömelösti unohdin kertoa niistä täällä teille aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! :-)

Riimukiviä varten sahasin 25 kiekkoa kirpputorilta löytämistäni peuran- ja kauriinsarvista. Etenkin kauriinsarvi oli kovaa tavaraa sahattavaksi, joten hommassa meni tovi. Lopuksi viimeistelin sahatut pinnat hiekkapaperilla. (Riimukiviin voi käyttää myös puukiekkoja tai tasaisia pieniä kiviä.)

Seuraavaksi piirsin polttokolvilla kiekkoihin riimut. Sarvissa on keratiinia, kuten ihmisenkin hiuksissa ja kynsissä. Niinpä tämän työvaiheen jälkeen kotona haisi pari päivää palaneilta hiuksilta. Yksi kiekko jäi tarkoituksella tyhjäksi – se on wyrd, joka symboloi tyhjyyttä, yksinäisyyttä, kohtaloa, väistämättömyyttä, mahdollisuuksia, tuntematonta ja mysteerejä.

Säilytän riimukiviäni oranssissa pussissa, johon pakattuna rakas ystäväni S toi minulle vuosia sitten teetä tuliaisiksi Intiasta. Pussilla on tunnearvoa, ja niinpä se sopi täydellisesti näille riimukiville. Oranssi väri tuo mieleeni buddhalaisten ja hindulaisten munkkien vaatteet, joten pussi tuo mukaan myös hitusen itämaista filosofiaa.

Olen koettanut opetella riimujen nimiä ja merkityksiä ulkoa, mutta siinä on vielä tekemistä. Vuosisatojen saatossa samalla riimulla voi olla monta nimeä eri lähteistä riippuen, joten jos haluaisi tietää niistä kattavasti, opeteltavaa on paljon.

Riimujen tulkintaa varten ostin erään ystävän suosituksesta Harri Paasion Riimut – viikinkien oraakkeli -kirjan. Se on hieman alle satasivuinen ja helppolukuinen opus riimujen saloihin. Kirjassa on lyhyesti tietoa riimujen historiasta sekä viikinkimytologiasta, mutta ennen kaikkea se opastaa riimujen tulkintaan ja esittelee jokaisen riimun merkityksineen. Jos kurkkaat riimujen merkityksiä netistä, niille saattaa löytyä myös hieman poikkeavia merkityksiä, kuin mitä Paasion kirjassa on. Luulen, että vuosien saatossa minulla kertyy sivujen laitoihin myös omia muistiinpanoja laajentamaan tietämystä.

Riimujen, tarotkorttien ja muiden vastaavien tulkitsemisessa on myös ennustuksellisia ja mystisiä piirteitä, mutta ennen kaikkea koen ne itsensätutkiskelun apuvälineinä. Riimuja tulkitessa olen toistaiseksi pitäytynyt yksinkertaisissa skenaarioissa, ja nostanut jotain kysymystä vastaan yhden riimun tulkittavaksi. Ainakaan vielä en koe mukavaksi tulkita riimuja muille ja voi olla, että tulen jatkossakin lukemaan niitä vain itselle.

Kuinka tuttuja riimut ovat sinulle?

Vampyyrejä lavalla ja valkokankaalla

Helmikuu ei ole vielä lopussakaan ja tähän asti kuun kulttuuririentoihin on mahtunut kehuttu Nosferatun uudelleenfilmatisointi sekä Maila Nurmen elämästä kertova näytelmä. En ole mikään etevä elokuva- tai näytelmäkriitikko, mutta kirjoitin teille niistä molemmista sanasen. Yritin kirjoittaa nämä niin, että en spoilaisi mitään olennaista.

Nosferatu (2024)

Vuoden 1922 Nosferatu syntyi, kun saksalainen elokuvaohjaaja F. W. Murnau halusi tehdä elokuvan kirjailija Bram Stokerin Draculasta, mutta elokuvayhtiö ei saanut hankittua siihen oikeuksia. Jääräpäinen Murnau toteutti haaveensa vaihtamalla alkuperäisen tarinan hahmojen nimiä ja muita yksityiskohtia. Kreivi Draculasta tuli Nosferatu ja sitä rataa. Vaikka juoni ei ollut uniikki, on Nosferatu lunastanut paikkansa yhtenä kauhuelokuvien ja ylipäätään elokuvataiteen klassikkona.

Kun miettii alkuperäistä Nosferatua sekä lukuisia Draculan filmatisointeja, ohjaaja Robert Eggersillä on ollut mielenkiintoinen haaste toteuttaa uusi Nosferatu niin, että se tarjoaa katsojilleen jotain uutta ja uniikkia. Mutta siinä hän silti onnistui.

Alkuperäiseen Nosferatuun nähden räikein ero on tietenkin teknologiassa. Vuoden 1922 Nosferatu on mustavalkoinen mykkäelokuva. Uuden version äänimaailma on hyvin harkittu, mutta erityisesti vaikutuksen minuun teki elokuvan sävymaailma. Tukahdutettu harmaa sävymaailma luo valikoituihin kohtauksiin kontrastia. Hyytävän unenomainen tunnelma pitää otteessaan koko elokuvan ajan. Eggers ei harrasta elokuvissaan yllätyksiin perustuvia jump scare -kohtauksia, vaan kauhun elementit rakentuvat enemmänkin piinaavasta tunnelmasta. Käsikirjoitukseen mahtui myös pari tyylikkään hauskaa vuorosanaa omituisen huumorin ystäville.

Vampira – Miten kaivaa oma hauta suulla

KOM-teatterin ohjelmistossa alkoi juuri pyörimään näyttelijä Maila Nurmen (11.12.1922–10.1.2008) elämästä kertova näytelmä, jonka kävin katsomassa viikonloppuna. Yksi näyttelijöistä oli valitettavasti sairastunut, mutta onneksi hänelle oli löytynyt tuuraaja ja näytös pystyttiin järjestämään.

Näytelmä kertoo amerikansuomalaisen Maila Nurmen noususta pikkukaupungin outolinnusta 50-luvun Hollywoodin goottilaiseksi tyyli-ikoniksi, Vampiraksi. Pelkkää loistoa Nurmen elämä ei kuitenkaan ollut, sillä kuvioissa oli myös sydänsuruja, tekijänoikeuskiistoja sekä skandaaleja. Näytelmä oli koskettava, mutta onneksi mukana oli myös tunnelmaa keventäviä mustan huumorin ja campin elementtejä. Eniten näytelmässä pidin siitä, miten yksinkertaisin keinoin oli onnistuttu luomaan todella vaikuttavia kohtauksia.

Ennen näytökseen lampsimista suosittelen verestämään muistikuvia Maila Nurmesta ja Vampirasta esimerkiksi lukemalla Vampira –  Maila Nurmen tie Hollywoodiin -kirjan, tai ainakin tankkaamalla tietoa Wikipediasta. Näytelmän hahmokaarti oli kompakti, mutta ennakkotiedot ovat silti avuksi.

Joko olet nähnyt Nosferatun? Entä onko Vampiran tarina tuttu?